Tapper-suvun jäsenten kertomia tarinoita suvun vaiheista:

ANNA MÄKELÄ

 Anna Mäkelä, os. Lehtonen, s. 20.10.1891, k. 14.3.1957, kirjoitti sairaana ollessaan talvella 1957 muistelmia Tapperin suvusta. Tätä tekstiä voidaan pitää Tapperien sukututkimuksen aloituksena.

Sukunimen syntyminen

Hanénien kantaisä tuli Suomeen otaksuttavasti 1808 -1809 sotien aikaan. Tieto perustuu Lempi (Hanen) Hannulan kertomukseen W.S.Oy:ssä Porvoossa. Lempi oli Tornan mummun (= Hilda Lehtonen os. Tapper) serkku.

Ensimmäiset tietoni mamman isän - Tapperin vaarin - vanhemmista:

Hennan taloa asuivat Tapperin vaarin isovanhemmat, joiden kuoltua talonpitäjiksi jäivät sisar ja veli. He menivät kumpikin naimisiin, sisarella oli 7 poikaa ja yksi tyttö, veljellä muistaakseni 1 tyttö ja 1 tai 2 poikaa.

Lain mukaan tyttö ei perinyt taloa, vaan poika. Kun sisar ja veli kuolivat, aviopuolisoista pojan vaimo ajoi sisaren lapset talosta lasten isän kuoltua. Vaari ( = Adolf Tapper) kertoi, että väki meni juuri elopellolle, kun heidät ajettiin maantielle talosta. Emäntä oli tehnyt jokaiselle kaksipuolisen pussin selkään ja peräkanaa tyttö ja pojat lähtivät kerjuun tielle, toiset paljain jaloin - kesä kun oli.

Tytön nimi oli Henrietta, pojista vanhin Jussi - vaari kuuli hänen olevan jossain Loviisan puolessa, Fredrik (Jokelan tädin isä), Gabriel (Hanenin tyttöjen Olga, Liinu, Lempi, Ida, Ester ja poikien Kauno ja Väinö isä), joka oli tilanhoitajana Mäntsälän ja Pornaisten kartanoissa, Klas, pikkutilallinen Pornaisissa, kuoli pellolle, kun väänsi isoa kiveä ja sai verensyöksyn, Adolf (vaari) ja Erland.

Vaari lähti sotaväkeen sitten kun kasvoi ja pääsi, palveli osan ajasta vapauduttuaan meriväessä, joutui olemaan mm. Sevillassa muutaman kuukauden ja Turkissa. Sitten joutui Turkin sotaan ja jossain tukalassa tilanteessa ”pelasti faanan” - sotalipun ja ruotsinkielinen upseeri sanoi häntä (kahden toverinsa kera) ”tapper pojke” ja pojat ottivat nimekseen ”Tapper”. - Siitä nimi.

Sotaväki kotiutettiin Turkin sodasta ja vietiin ”ruotuihinsa”. Väki marssi läpi Mäntsälän ja miehiä ”tiputettiin” taloihin. Matilda - mummu oli silloin nuori, sinisilmäinen, keltaiset kiharat hiukset (vielä kuollessaankin) ja punaposkinen. Kun sotaväki ohitti Öljymäen talon, oli mummu kaivolla vettä vinttaamassa. Vaari näki mummun ja huusi mennessään: ”ton flikan minä otan”. Mummu nakkasi niskojaan ja juoksi kaivon kannelta tupaan. Vaari sijoitettiinkin Mäntsälään ja kauniista ja koppavasta Öljymäen tyttärestä tuli Matilda Sofia Tapper.

 

Tapperin mummun elämästä

Säijälän l. Suojalan kartanosta kuoli isäntä. Taloon kuului myös Öljymäen talo. Emäntä jäi lasten kanssa yksin taloa pitämään, lapsia oli 13, elossako kaikki, en tiedä.

Talossa oli isäntärenki, joka hoiti tiloja ja emäntä meni hänen kanssaan naimisiin - syntyi 3 lasta, yksi kuoli pienenä ja vain tyttö, mummu ja poika Kustaa jäivät. - Uusi isäntä ”puuska”, teki ensin työtä kuin ennenkin, mutta kun piti tuotteet viedä aina Helsingin torille myytäväksi, kuten oli entinen isäntäkin tehnyt, joutui puuska kulkemaan Helsingissä, alkoi juoda, rahaa ei tullut kotiin, ”ulosteot” oli maksettava ja niin meni Säijälä vasaran alle.

Naapurit huusivat ja vain Öljymäki jäi jäljelle. Kun tulivat nälkävuodet 1866-67 sai mummu koko Öljymäen tilasta 6 tynnöriä rukiita maksuksi. Pakko oli edessä, Verneri -eno oli jo silloin syntynyt ja mamma, ( = Hilda Lehtonen) joka syntyi toisena nälkävuonna, oli laiha, nälkiintynyt, pitkä ja mustatukkainen ja mustasilmäinen lapsi.

 

Vaarista masinisti

Vaari oli mustasilmäinen ja kapeakasvoinen ja kapeasuoranenäinen. Vaari oli mennyt Kaukasten tehtaan koneenhoitajaksi ”masinistiksi”, kuten sanottiin siihen aikaan. Kaikki talot meni - osa, luullakseni 1/12 osa Säijälää joutui myöhemmin oston kautta Verneri -enon leskelle - Fia-tadille lapsineen ja osaa tästä (Kettula - Lassila) viljelevät nyt Yrjö ja Paavo. - Vaarin veljekset kuolivat, siten kun vaari kertoi, 64 vuotiaina, muut paitsi Klas Hanen, joka kuoli pellolle.

Henriettakin kuoli samanikäisenä. Hänellä oli ainakin 1 tytär, joka oli Pietarissa ja joka jouluksi tuli kotiin. Henrietta asui leskenä Mäntsälässä ja tytär lähetti hänelle ruokatavaraa. Oli Henriettan kuolinvuosi, jouluaatto, ja hän odotti tytärtään, meni riiheen hakemaan jouluolkia tupaan ja sille tielle jäi. Kun tytär tuli hän löysi äitinsä riihen kynnykseltä olkikupo selässä.

Kun nuorin Erland setä pääsi kuolinvuoteeseensa, hän sanoi: ”haluan kuolla sänkyyni” ja pani maata - eli 5 v. yli ”kuolinikänsä” ja itki, että Jumala on hänet unohtanut. Kuoli 72 vuotiaana.

 

Räjähti kuin ruutitynnöri

Mummulla ja vaarilla (=Adolf ja Matilda) oli 10 lasta, joista 6 eli aikuisiksi: Verner, Hilda, Oskar, Sandra, Aadolf ja Hilma. Vaari oli luonteeltaan ylen kiukkuinen, räjähti kuin ruutitynnöri, mutta jos ehti ”pyörähtää ympäri” oli taas lauhkea kuin lammas.

Me Sabinan (=Anna Mäkelän sisar) kanssa sanoimme häntä ”Vaikka”, ”Faikka”. Hän sai kovasti aikaiseksi työtä, rakensi ja rakennutti taloja (mm ”Tornan” talo, jossa Hilda ja Erik Lehtonen asuivat, Tornatorilla Rykmentinkatu 15, on vaarin rakentama ihan synkkään korpeen), mutta kotioloissa oli ihan avuton. ”Tilla, missä nestuuki on, Tilla missä paita on, Tilla missäs housut on” - kaikki Mummu antoi käteen valmiina, mutta ruokaa vaari taas kävi hakemassa kauppalasta (Lahti), kun Mummu ei ehtinyt laumaltaan ja ruokamiehiä oli paljon.

 

Mummu oli aina hymyilevä ja avulias,

leipoi ja paistoi ihmisten taikinat, samoin paistoi puurot ja ”loorat” - siinä samassahan ne meni kun omatkin”. Ei koskaan mummu rähissyt kenelleen, jos jollekin vastoinkäyminen tuli, meni tukka suorana auttamaan ja keitti, paistoi, siivosi omien töittensä lisäksi apua tarvitseville. Ovet eivät koskaan mummulassa olleet lukossa ja pöydällä oli kulkevalle aina ruokaa pantu. Harvoin on niin suurta hautaussaattoa ollut kuin Tapperin mummulla.

Nuoret tapasivat kokoontua mummulassa ainakin kerran viikossa juttelemaan ja ”iloapitämään”. Mummu kertoi entisistä ajoista ja joskus ”leikkivät istumaleikkejä”. Matildan päivät oli perjantaina, Mummu kuoli maanantaina. Oli tullut 17 rinkilää ja 3 kaakkua ja lauantai-iltana oli mummula ollut täynnä väkeä - tyttäret H, S ja H myös - ja paksuja siivuja rinkilää oli jokaisen vieraan syötävä monta ja mukaan pantiin tuliaisiksi.

Vaari oli samanlainen vierasvarainen, kuka tahansa ovesta sisään tuli, jos oltiin syömässä, vieraalle pantiin heti ”talrikki” johonkin pöydän sivuun. Kenestään ei siinä talossa saanut puhua pahaa, vaari suuttui heti ja mummu yritti kovasti kertoa parjatusta hyvää. Muistan minäkin vielä, kun mummulla oli 16 ruokamiestä, keitti 3 kertaa päivässä kahvit, 3 kertaa ruoan ja vielä ehti hypätä naapureita auttamassa. Käsittämätöntä - eikä koskaan ollut kiire.

- Kerran mummu suuttui minulle - olin saanut 2 sisiliskon pientä poikasta kiinni ja menin näyttämään mummulaan. Toinen livahti käsistäni karkuun kamarissa ja mummu pelkäsi matelijoita ja parkaisi: ”Vai sinä kannat ”sisäliskoja” huoneisiin, otti luudan, pelästyin ja livahdin toinen sisilisko nyrkissäni ovesta ja niin jalkani pelastivat takapuoleni.

 

Suometar uutislehtenä

Sortovuosilta muistan erään tapauksen. Eräänä sunnuntaiaamuna aikaseen tuli santarmeja mummulaan ja kyselivät ”vapaita sanomia”. Tarkastivat talon ylen tarkkaan, tuhkaluukuistakin vetivät tuhat lattialle, ”Iston Hyökkäyksen” ja suomalaisen postimerkkitaulun veivät mennessään, talo oli kuin hävitys, ihan sekaisin, santarmit uhkasivat aseilla vaaria ja kuulustelivat tuntikaupalla. Sanoi uskollisena ja kuuliaisena palvelleensa keisaria sotaväessä, merellä ja Turkin sodassa, on antanut ”Jumalalle kun Jumalan on ja keisarille kun keisarin on”, ei suuttunut, seisoi suorana ja vastasi kohta kovasti, sanoi, ”olen suomalainen soturi”. Kun olivat menneet, vaari itki. Ei vaari koskaan sen jälkeen ”äkseerannut” ja sanonut meille ”naplettoo” - se lysti loppui.

Oskar -enolla oli samanaikaisesti kotitarkastus, samat tavarat vietiin ja ”kaartsa”, oli hänkin ollut Suomen sotaväessä. - Muualla ei sinä sunnuntaina ollut kotitarkastuksia - se oli ilmeisesti erään työmiehen ilmiannosta - huomautti jälkeenpäin. Vaari ja eno muuttuivat jonkin verran totisemmiksi, eikä enää iltaisin niin vapaasti puhuttu, mutta Suometar tilattiin edelleen vaarille, enolle ja meille ja luettiin myös tarkasti, mitä siihen aikaan painaa voi.

Näiden kansanhuollonaikaisten ”tarkastus” maistui monesti samanmakuiselle ja kerran sen heille sanoinkin aika jyrkästi ja tarkastukset harvenivat melkein olemattomiksi ja käytöskin muuttui. Ei ollut vaari rikollinen, en minäkään ja kohtelu ”tervasi”.

Anna Mäkelä